Uupumus - burnout (in Finnish)

Romahdin keväällä ja menetin jotain tärkeää

• This translated article is published originally in English.
• Tämä käännetty artikkeli on julkaistu alunperin englanniksi.
• Avainsanoja: uupumus, työuupumus, ylikunto, krooninen stressi, rasitustila, psyyke

Kirjoitin tämän artikkelin monestakin syystä. Esimerkiksi, tämä toimii minulle terapeuttisena purkautumiskanavana. Lisäksi toivon, että joku mahdollisesti saa tästä jotain hyötyä - ehkä tunnistaa itsensä tai lähimmäisensä kuvauksestani, ja osaa hakea apua. Kertomukseni koskee lähinnä työstressistä johtuvaa uupumusta. Olen lisännyt päivityksiä artikkelin loppuun kertomaan miten toipuminen on mennyt ja millaisia oireita ehkä vielä esiintyy.

Historiaa töistäni viime vuosilta

Olin jo muutaman vuoden ollut töissä projekteissa vetävässä roolissa. IT-alalla on välillä todella epäselvää mitä pitää tehdä, mutta silti aikataulut painavat päälle ja monilla oleva stressi tuntuu pahana ilmana. Modernissa matalan hierarkian yrityksessä tällaisesta sekasorrosta nousee persoonallisuustekijöistä riippuen joku, joka ottaa vetovastuun. Näin kävi minulle - en rivikoodarina kestäisi, jos en saisi tehdä työtäni ympärillä vallitsevan kaaoksen vuoksi. Tällöin koitan itse ottaa kaaoksen hallintaani, jolloin nousen vetävään asemaan.

Muistan töissä jo puolitoista vuotta ennen kevään romahdusta sanoneeni, että tarvitsisin jotain vähän kevyempiä hommia välillä. Näin jälkikäteen ajatellen, tämä oli ensimmäinen selkeä varoitusmerkki. Jollain tasolla tiedostin, että ilman taukoja en tule jaksamaan samanlaista meininkiä ikuisesti - pelastamaan projekteja siis. Eteen tuli kuitenkin uusi muutaman kuukauden projektihaaste, jonka vedinkin todella vauhdilla läpi, menestyksekkäästi. En vieläkään vain ymmärtänyt, että minun pitäisi oikeasti välillä pysähtyä ja sanoa ei. Seuraavaksi minut nimettiinkin 16 kuukautta kestäneeseen projektiin, joka lopulta koitui turmiokseni. Sen piti alunperin olla muutaman kuukauden pikkuprojekti, mutta jälleen kerran lähdettyäni selvittää kaaostilaa tajusin, että projektissa tulee menemään huomattavasti kauemmin. Mutta en perääntynyt.

Lopulta projekti saatiin haluttuun tilaan, mutta paitsi että aikataulu ja budjetti venyi, jouduin taistella tehtävään epäsoveltuvan tiimin kanssa. Tässä moderni IT-alalta tuttu matala hierarkiamalli kostautui erityisesti: vastuu valui monesta asiasta oletuksena minulle, mutta valtaa en saanut. Itse yritys ei suoraan vaatinut tällaista minulta. Yrityksen politiikka oli, että normaali työaika riittää. Käytännössä kuitenkin tällaisessa itseohjautuvassa, itseorganisoituvassa toimintatavassa oletetaan, että homma pyörii juuri näin - joku vain ottaa vastuun ja lähtee vetämään asioita. Luonteenpiirteestäni ja stressitoleransseistani johtuen romahdus viivästyi ja viivästyi, mutta samalla vähitellen menetin toimintakykyni työkontekstin ulkopuolella uupumukselle. Käytin lähes kaiken energiani töihin, jotka eivät joko olleet objektiivisesti tarkasteltuna merkityksellisiä, tai eivät ainakaan tuntuneet merkityksellisiltä. Silti niitä vain puski eteenpäin, ehkä siinä toivossa, että ne vielä tuntuisivat merkityksellisiltä ja kaikki olisi sen arvoista.

Kevään burnout

Hain ensimmäisen kerran virallisesti apua tammikuussa 2019 psykologilta palattuani Teneriffan lomalta, jonka aikana koin joitain hetkiä ilman työstressiä. Valitettavasti olin mahdollisesti liian järkevän ja terveen oloinen loman jälkeen, eikä psykologilla ollut varmaankaan tarpeeksi kokemusta kysyä oikeita kysymyksiä, vaan homma jäi "kyllä se siitä" -tasolle. Pahin oli tällöin vasta edessä. Tammi-helmikuun taitteessa työprojektissa tuli tuotantoonvienti ja tietysti kasa ongelmia, jotka jäivät minun korjattavaksi. Helmikuussa lähdin Thaimaahan 22 tunnin varoajalla pikalomalle. Tämä oli myös itseäni harhaanjohtava asia: koko ajan tiedostin, että olen todella stressaantunut, mutta en ymmärtänyt kuinka syvästi oikeasti. Se, että pystyin lähteä pikaiselle lomalle sai oloni tuntumaan siltä, että asiat ovat hallinnassa, vaikka ne eivät olleet.

Lomalla viikon maattuani riippumatossa tajusin, kuinka järjettömiä olin ajatellutkaan töistä. Esimerkiksi, miksi palasin lomalta pois niin nopeasti? Lentoja varatessa olin ajatellut, että ehdin vielä varmistaa jotain tuotantoonmenoon liittyviä asioita töihin palatessani. Valitettavasti tämäkin havahtuminen loi väärää turvallisuudentunnetta siitä, millä tasolla hallinnassani asiat olivat. Juttelin uudemman kerran psykologille, ja nyt kun olin itse jopa havahtunut siihen, että ajattelen töistä järjettömästi, jäi meille molemmille tunne, että kyllä tämä tästä vielä paranee, olinhan nähnyt valon.

Valitettavasti tilanne ei parantunut itsestään. Mitään edellytyksiä tällaiseen ei ikinä ollutkaan. Todellisuudessa olin tammikuussa jo ohittanut sen pisteen, että en enää pystynyt nousta ilman muutoksia tai apua. Oireiluni vaikutti todella vahvasti myös parisuhteeseeni. En pystynyt kotona toimimaan kuten olisi tarvittu. Esimerkiksi en edes saanut aikaiseksi lähteä pelaamaan tuttavapariskunnan luokse lautapelejä puolisoni kanssa. Jälkikäteen kun asiaa miettii, jos edes rennolle puuhastelulle ei riitä energiaa, jotain on vialla.

Miltä burnout tuntuu, voisin tiivistää seuraavasti:

• Ajaudut lähes toimintakyvyttömään tilaan. Tämä riippunee persoonallisuudesta. Oma stressireaktioni on jäätyminen ja omiin maailmoihin vetäytyminen, niin sanotusti "spacing out". Toisilla se voi olla pakeneminen tai taistelu ilman käsitystä mikä edes on vastassa. Tällöin saatat tehdä impulsiivisia päätöksiä, joita et edes osaa selittää jälkeenpäin.
• Kun olet uupumustilassa, elät kuin sumussa. Olet autopilotilla, matkalla kohti tuhoa. Jollain tasolla tiedostat, että jotain pitäisi tehdä, mutta et vain pysty. Voimia ei ole mihinkään, mikä ei tule autopilotilta. Eräs psykologikin mainitsi tämän tyypillisenä oireena - toimintakyvyttömyyden.
• Kun tajuat olevasi uupunut, olet ollut sitä jo pitkään. Asian tajuaa liian myöhään. Itse ymmärsin sen vasta toukokuussa, vaikka olisin tarvinnut jo tammikuussa välitöntä apua. Tämä on itse asiassa yksi pahimmista asioista: taistelet näkymätöntä vihollista vastaan. Jos vaikka toivut leikkauksesta, tiedät, että elät vaikeaa aikaa. Mutta uupumuksessa, sinä tai läheisesi eivät välttämättä edes ymmärrä asioiden olevan poissa tolaltaan, ja elämä voi tuntua yllättävän haasteelliselta.
• Myöskään ammattiapu ei välttämättä osaa reagoida ajoissa, jos et itse ole vielä tajunnut kuinka syvällä olet, ja jos et pysty ilmaisemaan huoliesi tasoa tarpeeksi vakuuttavasti.
• Läheiset saattavat havaita persoonallisuudessasi jotain muutoksia. Itse olen ekstrovertti ja todella kokeilunhaluinen, "aina valmiina lähtemään". Mutta Thaimaan pikareissua lukuun ottamatta kaikki nämä luonteenpiirteeni olivat poissa keväällä. Puolisoni havaitsi muutoksen käytöksessäni, mutta ei ymmärtänyt mistä se johtuu, mikä loi lisää jännitettä välillemme.
• Fyysiset oireet olivat itselleni viimeinen pisara, jolloin viimein havahduin omaan tilanteeseeni. Unettomat yöt ja 120 iskun minuuttinopeutta tykyttävä lepopulssi havahduttivat. Tällaiset eivät missään nimessä ole normaalia, eikä niitä pitäisi ohittaa olankohautuksella.
• Luin uupumuksesta keväällä pari artikkelia paikallisesta mediasta, ja tunnistin tuntemuksiani niistä. Vertaistuki ja tiedon levittäminen on tärkeää. Eräs artikkeleista oli 27.4.2019 Ylen julkaisema kertomus miehestä, joka koki eräänlaisen burnoutin extreme-urheiluntäytteisessä elämässään ^[1].

Mitä terveysalan ammattilaiset sanovat

Virallisesti burnoutia ei tunneta lääketieteessä, vaan siihen liittyvät oireet todetaan esimerkiksi masennukseksi, somatisaatiohäiriöksi tai sopeutumishäiriöksi. Syksyllä juteltuani toiselle, ilmeisesti kokeneemmalle psykologille kävi ilmi, että ilmiöstä on olemassa jo paljonkin tietoa, ja kaikkia tapauksia yhdistäviä tekijöitä on tunnistettu. Esimerkiksi Suomessa käytetään muun muassa Bergen Burnout Indicator -menetelmää^[2]. Oma tapaukseni oireineen sopi lähes täydellisesti kuvaan.

Hollantilainen mielenterveyskeskus U-center on julkaissut sivuillaan burnoutista kuvauksen ^[3], johon yhdyn täysin. Ohessa itse suomentamiani otteita kuvauksesta:

Olet jatkuvasti "selviytymistilassa", päätyen ylikuormitukseen. Et pysty enää pohtia tai ajatella, olla yhteydessä muihin, prosessoimaan asioita, tai yksinkertaisesti hellittämään hetkeksi ja nauttimaan.

Olet menettänyt kaiken kykysi joustaa, ja et ole yhteydessä tunteisiisi. Tunnut panikoivalta ja ärsyynnyt kaikesta, jolla usein voi olla tekemistä epävakaiden mielialojesi kanssa. Pelkkä ostosten tekeminen saattaa ottaa tunteja koska valintojen ja päätösten tekemisestä on tullut uskomattoman vaikeaa. Pelkän tauon pitäminen asioista tuntuu mahdottomalta.

Burnout ei vain tapahdu. Perustukset sille luotiin vuosia sitten, ja pahat tavat hiljalleen kertyivät. Pikkuhiljaa rasitat omaa ruumistasi: jatkuvasti keskityt asioihin, jotka pitäisi selättää, olet jatkuvasti kiireinen yrittäessä selviytyä, asettaen vaatimuksia liian korkealle, etkä salli epäonnistumista.

Ystävänä tai perheenjäsenenä jollekulle, jolla on burnout, on olemassa asioita, joita voit tehdä auttaaksesi. Muista myös etsiä tukea itsellesi, koska burnoutista kärsivän läheisen kanssa toimiminen vaatii sinulta paljon.

Erityisesti viimeinen kohta on tärkeä huomata. Burnoutista kärsivän täytyy ymmärtää, että hän voi olla pahakin rasite lähipiirilleen. Ja toisaalta burnoutista kärsivän läheisen olisi ymmärrettävä missä tilassa sairastunut on. Artikkelit, joita aiheesta luin - esimerkiksi Ylen artikkeli yllä - eivät maininneet minkälaisia kerrannaisseurauksia burnoutilla voi olla.

Kun läheinen palaa loppuun

Psykologini kanssa keskustellessa kävi ilmi, että tyypillinen oire burnout-tilassa on, että persoonallisuus muuttuu jotenkin, ja läheiset saattavat huomata sen. Vaikka läheinen voi tunnistaa, että henkilössä on jokin erilailla kuin ennen, hän ei välttämättä silti ymmärrä, että kyse on burnout-oireesta, koska tila on syntynyt pikkuhiljaa. Itsellänikin kävi näin - avopuolisoni ihmetteli mihin katosi spontaaniuteni ja kykyni reagoida. Vastaus on jälkikäteen selkeä: uupumustilaan. Asian hahmottaminen voi olla todella vaikeaa, varsinkin jos joissain asioissa on yhä toimintakykyinen. Itse esimerkiksi suoriuduin töistäni edelleen jotenkin, tai jopa näennäisen hyvin, tehden töitä usean ihmisen edestä. Todellisuudessa kuitenkin toimintakykyni oli mennyttä, jos asia ei tullut "autopilotilta". Uupunut ihminen ei välttämättä kuitenkaan ole muuttunut mitenkään lopullisesti, vaan reagoi stressitilaan ominaisella tavallaan. Kun stressitila helpottaa, ajattelu- ja toimintakyky alkavat palata ennalleen.

On tärkeää tiedostaa, että uupumustilassa oleva ihminen on todellakin siinä tilassa, ja voi olla esimerkiksi toimintakyvytön. Syyllistäminen tai nalkuttaminen asioista vain pahentaa tilannetta. Sairas henkilö on voimaton tekemään asialle yksin mitään, ja ylimääräinen paine heikentää selviytymismahdollisuuksia entisestään. Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, tilanne pitäisi tunnistaa ja tiedostaa, jonka jo edellä totesin haasteelliseksi. Toiseksi, parantumisen pitää aina lopulta lähteä sairaan henkilön omasta tahdosta.

Mutta miten saada sairastunut henkilö havahtumaan ja ymmärtämään tilanteensa ja sitoutumaan hakemaan pitkäjänteisesti apua, vaikka sitä ei aluksi edes saisi? Tätä paljon mietittyäni ymmärsin, että uupumustilassani en elänyt arvojeni mukaisesti. Työ, josta en juurikaan saanut merkitystä elämääni, vei kaiken energiani, ja samalla taas laiminlöin esimerkiksi yhteistä aikaa puolisoni kanssa, sekä tietysti omaa terveyttäni. Olisin ehkä tarvinnut näillä sanoin kysymyksen: "elätkö arvojesi mukaisesti?" Olisin saattanut havahtua siihen. Valitettavasti kukaan ei tuota kysymystä tainnut esittää. Ammattiapu sanoi, että kyllä asiat siitä paranevat itsekseen, ja kotona meni välillä nalkuttamiseksi kun energiat olivat molemmilta loppu. Vaikka ei olisi mitään yksittäistä tekijää eikä mitään pahansuopaa olisi tehty tai sanottu, pitkittynyt stressi vaikuttaa suhteeseen negatiivisesti. Jos siis läheisesi on sinulle tärkeä ja huomaat hänessä jotain mahdollisesti stressiperäisiä muutoksia, esitä hänelle tuo kysymys. Monesti kuulee, että ihminen voi parhaiten silloin, kun hän elää arvojensa mukaisesti, tai ainakin voi pahoin, jos ei elä. Itselläni havahtuminen tapahtui vasta fyysisten oireiden kasvaessa sietämättömän isoksi sekä luettuani aiheeseen liittyviä artikkeleita sattumalta. Kannattaa muistaa kysyä itseltään tasaisin väliajoin: mitkä arvoni ovat ja elänkö niiden mukaisesti?

Tie toipumiseen

Toukokuun alussa, viimein tajuttuani todellisen tilanteeni, tein toimenpiteitä. Kävin lääkärillä ja hankin reseptin betasalpaajiin estääkseni liiallisen sydämentykytyksen öisin. Suosittelen betasalpaajia lämpimästi. Ne eivät ole itsessään unilääkkeitä, mutta jos ongelmasi on kohonnut leposyke, ne auttavat nukkumaan. Sain myös viikon välitöntä sairaslomaa levätäkseni hieman. Kesä tuli Suomeen aikaisin, sää oli erittäin kaunis ja kukat alkoivat kukkia kaikkialla. Tieni toipumiseen alkoi alppiruusujen ympäröimänä - vierailin Haagan Alppiruusupuistossa kesäkuun taitteessa ainakin kolmesti. Ostin myös itselleni MFT-kameran, jota olin suunnitellut jo pitkään. Yleisesti ottaen tein asioita, joista nautin suunnattomasti: kävelin ulkona kauniissa säässä ja kuvasin kaunista luontoa. Elin tosin hyvin pitkälti yhä omassa maailmassani, enkä ollut lainkaan siinä kunnossa, että olisin voinut esimerkiksi huolehtia läheisteni tarpeista.

En myöskään tuntunut pääsevän irti katastrofiprojektista helpolla - irtautuminen olisi vaatinut liikaa voimia ja määrätietoisuutta. Sen sijaan valitsin toisenlaisen strategian: asetin itselleni selkeän tavoitetilan, jonka jälkeen projekti ei tarvitsisi minua enää hetkeen. Toivoin näin saavani mielenrauhan projektilta. Kollegani kanssa teimme selkeän listan jäljellä olevasta työstä ja arvioimme kauanko sen tekemiseen menee aikaa. Varasin itselleni hulppean 8 viikon kesäloman, alkaen siitä milloin arvioimme saavamme työt valmiiksi. Sattumalta tämä oli myös se päivä kun työpaikallamme oli kesäjuhlat. Jopa lääkärini kirjoitti, että en vaikuttanut depressiiviseltä toukokuun lopussa kaikkien näiden suunnitelmieni kanssa. Asiat vaikuttivat viimeinkin kääntyvän parempaan.

Alkuperäinen suunnitelmani stressaavasta projektista irtautumiseen tuntui toimivan. Käytin ensimmäiset kaksi viikkoa lomastani jotakuinkin vain maaten kaverini sohvalla syöden hyvää ruokaa - toivuin myös pahasta yskästä, jonka olin saanut hieman aiemmin. Tämän jälkeen en jotakuinkin muistanut mitään mitä olin töissä tehnyt viimeisen vuoden aikana - hyvä havahtuminen siihen, kuinka sumussa mieleni olikaan ollut. Päätin myös erota kaikilta projektin chattikanavilta ja muilta semmoisilta, ja lupasin itselleni, että en koske projektiin enää loman jälkeen. Se oli minun puolestani nyt ohi.

Olen kuullut joitain tarinoita ihmisistä, joilla on ollut burnout, mutta monet tarinat unohtavat mainita yhden tärkeän asian. Pahinta burnoutissa ei olekaan se vaeltelu syvällä työntäyteisessä suossa, vaan mahdolliset muut seuraamukset. Kun tulin kotiin työpaikan kesäjuhlilta, huomasin menettäneeni jonkun äärimmäisen tärkeän. Sanon huomasin, koska itse asian tajuaminen tapahtui vasta myöhemmin kun olin saanut pääni tyhjennettyä työasioista. Kovassa stressitilassa ihmiset turvautuvat kolmeen perusreaktioon: jotkut jäätyvät, jotkut taistelevat - ja jotkut pakenevat ^[4]. Samalla kun olin palaamassa tähän maailmaan omastani, ja saamassa toimintakykyni takaisin, puolisoni yllättävä lähtö oli jotain, mitä en ollut lainkaan valmis käsittelemään. Ei ole epäilystäkään, että poissaoleva mieleni burnoutissa oli suurin välitön syy tähän. Kun tarkemmin ajattelee, burnoutini saattoi hieman jopa tarttua, tai ehkä kyse oli vain huonon onnen kasautumisesta, kuten kylpyhuoneremontista, joka alkoi vain viikon varoajalla toukokuun lopussa. Joka tapauksessa, syvästi rakastuneena ja viimein jälleen alkamassa tuntea asioiden kauneuden, salama iski kirkkaalta taivaalta ja järisytti sydänjuuria myöten. Niinpä 8 viikon kesälomani ei varsinaisesti mennyt voimien keräämiseen syksyä varten, vaan yrittäen ymmärtää mitä oli tapahtunut ja käsitellen asiaa melko surkeasti niillä vähillä voimilla, mitä kevään jälkeen oli jäljellä. Toivon yhä asioille toisenlaista kulkua tai edes parempaa ymmärrystä. Mietityttää myös olisiko lopputulema eri jos näkymättömän vihollisen, uupumuksen, sijaan olisinkin taistellut jotain selkeämpää sairautta vastaan.

Nyt, elokuun lopussa, olen takaisin töissä, mutta en lähelläkään tavallista suorituskykyäni - itse asiassa, en usko että voisin tehdä puoliakaan siitä työstä mitä tein. Todennäköisesti tarvitsisin kuukausia toipumiseen. Kaikki, mitä olen parissa viikossa saanut aikaiseksi on, että olen kieltäytynyt kolmesta projektista, jotka ovat haisseet stressiltä kilometrien päähän. Tästä päätellen, kaipa minä jotain olen oppinut, mutta en sitä ihan pidä kuitenkaan kultareunuksena. En usko, että sellaista burnoutilla onkaan, ja jos onkin, sen voinee löytää käymättä ensin aivan pohjalla. Viisaudella ja empatialla prioriteettinsa voinee saada kohdalleen ilman katastrofaalisia seurauksiakin. Tällä hetkellä otan todella kevyesti ja keskityn hyvinvointiini, ja yritän löytää jotain leppoista tekemistä töissä, jotta en luhistuisi uudelleen.

Satunnaiselle lukijalle opetus tarinastani on, että näistä burnoutin tai uupumuksen kerrannaisvaikutuksista - oli kyseessä sitten jonkun menetys tai alasveto, tai jotain muuta - juontuva paha olo ei ratkea ottamalla muutaman kuukauden lomaa töistä. Seuraukset voivat tulla yllättäen, olla hyvinkin shokeeraavia, sekoittaa pään ja vaikuttaa koko loppuelämääsi. Tämän vuoksi uupumustila on tärkeää tunnistaa heti, ja ottaa mieluummin varman päälle. Harvemmin kuulee ihmisestä, joka olisi lomaillut itsensä pilalle!

Loppuvuoden tilannepäivitys 31.12.2019

Siitä on nyt muutama kuukausi kun kirjoitin tämän artikkelin, ja minulla on ollut hieman aikaa palautua ja miettiä tapahtunutta. Loppuvuosi ei kuitenkaan sujunut ihan sujuvasti sekään.

Ensiksi edessä oli stressaava lääkäriltä toiseen juokseminen työterveyden kautta. Tuntui, että sain yllättäviä muutaman päivän sairaslomia tai jotain, ja joka kerta tuntui kuin minulta olisi vaadittu vähän jotain - mikä oli tilanteessani melkoisen stressaavaa. Lopulta päädyin kokeilemaan tiettyjä unilääkkeitä muutamaksi yöksi. Eräänä seuranneena päivänä olin todella pahassa ketiapiinitokkurassa ja päädyin kolaroimaan polkupyörällä teloen pahasti molemmat ranteeni.

Tämä yhdistettynä muutamaan muuhun fyysiseen kipuun jotakuinkin esti minun urheilut pariksi kuukaudeksi. Kaltaiselleni urheilullista elämää elävälle henkilölle henkisen stressin kanssa taistelu pystymättä treenaamaan fyysisesti oli erittäin raskasta. Töissä päädyin sopimaan 50% osa-aikatyöstä jollain kevyillä työtehtävillä.

Jo aiemmin syksyllä olin sanonut ei muutamalle projektille. Tästä tuntui tulevan trendi. Hauskaa kyllä, projektit, joista olin kieltäytynyt, näyttivät menevän aikataulullisesti kuten olin arvellutkin. Lopulta marraskuussa yritin tehdä yhtä projektia, mutta jälleen kerran siinä oli tiukka aikataulu, työmäärä kolminkertaistui ensimmäisen viikon aikana, ja projekti lähti liikkeelle hieman aliresursoituna. Aloin saada stressipiikkejä ja menetin jälleen yöuneni. Oikeastaan koko kuun ajan terveyteni vain rapistui kunnes pystyin vetäytyä projektista.

Samaan aikaan selvitin päätäni eron ja muiden juttujen kanssa. Kirjoitin todella paljon, ajattelin, ja annoin anteeksi. Viimeksi mainittu on tärkeä. Lopulta joulukuun koittaessa, kun en tuntenut työprojektitaakkaa, suurta surua hajonneista ihmissuhteista, tai fyysisiä urheilun estäviä kipuja, mieleni alkoi kirkastua huomattavasti ja aloin tuntea itseni taas minuksi. Sanoisin, että tärkein asia mitä tarvitsin - ja vieläkin tarvitsen - on yksinkertaisesti aika.

Kirjoitan tällä hetkellä kahta dokumenttia. Toinen niistä on syvempi analyysi siitä miten päädyin minne päädyin: mitkä ovat riskitekijät ja trendit työssä. Olen itse asiassa tajunnut moniakin asioita, jotka ovat perustavanlaatuisia ongelmia IT-alalla, ja miten ne yhdistettynä taitoihini ja persoonallisuustyyppiini - ja muiden persoonallisuustyyppeihin - tuntuvat nostavan stressitekijöitä kohdallani huomattavasti. Kyseessä on oikeastaan sellainen virtahepo olohuoneessa, että saatan jatkotyöstää asiaa enemmänkin. Jos olisin tällä hetkellä akateemisessa maailmassa, kirjoittaisin aiheesta todennäköisesti paperin tai pari.

Tajusin myös, että se miten syksyni meni muistutti tavallaan IT-alan abstrakteja stressitekijöitä makroskooppisella skaalalla. Asioita, jotka yleensä ihmisiä stressaavat ovat: epärealistiset norsunluutornista annettavat aikataulut, jatkuva arvailu ja työn suunnittelemattomuus, sekä jatkuvasti vaihtuva fokus ja konteksti. Jos miettii syksyä, minulla ei juuri milloinkaan ollut tietoa mitä teen seuraavana päivänä - aina ei edes tiennyt mitä samana päivänä. Minua revittiin jatkuvasti epärealistisesti aikataulutettuihin projekteihin, ja samalla minulla oli kiire "parantua" terveydenhuoltovisiittien välissä. Muutoin lääkärien ainoa vaihtoehto tuntui olevan vain määrätä lääkkeitä kunnes kaikki olisi taas ihanaa. En missään vaiheessa nähnyt järkeä ottaa satunnaisia pillereitä kuten masennuslääkkeitä, jos pystyin selkeästi erittelemään asiat, jotka vaivasivat minua - ja vieläpä todistaa, että se en ollut vain minä. Mitä tulee henkilökohtaisiin asioihin, ajan antaminen tuntuu tekevän ihmeitä, jos vain pitää katseen tulevaisuudessa.

Jos ikinä päädyt samantapaiseen tilanteeseen kuin minä, tässä on satunnainen lista neuvoja kuinka päästä asioista yli:

• Älä ota epämääräisiä lääkkeitä, jotka sekoittavat pääsi ja estävät sinua tekemästä sitä, mikä on oikeasti hyväksi: treenaaminen ja urheilu. Ryhmäurheilulajit ovat vielä parempia ja haluat ottaa niistä kaiken irti mahdollisimman kirkkaalla mielellä. (Huomautus: keskustele tästä lääkärisi kanssa. Tämä on vain minun mielipiteeni. Joskus lääkkeet voivat auttaa.)
• Ota töistä oikeasti pitkä tauko. Mielellään täydellinen sellainen, jos pärjäät ilman seuraa. Itse pysyin töissä koska olin niin shokissa vuosien varrella kerääntyneistä pahoista asioista, jotka tuntuivat kaatuvan päälle kerralla. Töissä oli tuttuja ihmisiä, mikä tavallaan helpotti - mutta siellä oli myös suuri riski, nimittäin itse työ.
• Yritä suunnitella tauot ja sairaslomat pitemmälle aikavälille kerrallaan. On todella stressaavaa jos saat vain muutaman päivän toipua vaikka tarvitsisit kuukausia. Nekin muutama päivä valuu yleensä kiireessä hukkaan.
• Puhu ihmisille - mielellään avoimesti, jotta pääset pintaa syvemmälle. Saatat huomata, että myös muut ovat huomanneet samat asiat, jotka vaivaavat sinua.
• Astuin miinaan stressaavalla työprojektilla liian nopeasti. Kuitenkin havaitsin huonot merkit nopeasti. Se, että oppii sanomaan ei, on tärkein asia tällaisessa tilanteessa. Jos se haisee pahalta, näyttää pahalta, tuntuu pahalta, ja siinä lukee paha, se on todennäköisesti paha. Kyseessä on vain yksi työprojekti - käännä sille selkäsi välittömästi jos tuntuu, että se stressaa sinua liikaa, ja poistu.
• Pengo läpi, anna anteeksi, unohda ja yritä jatkaa eteenpäin. Mitä ikinä teetkin, anna itsellesi aikaa.
• Tee jotain mukavaa toipumisaikana jos vain suinkin on energiaa. Itse aloin soittaa sähkörumpuja - asia, jota olen halunnut tehdä jo vuosia. Se on ollut todella siistiä. Pelasin myös vähän rantalentopalloa huolimatta rannevammoista.
• Älä ota paineita yhteiskuntaan sopeutumisesta. On ihan hyväksyttävää nukkua päivisin jos väsyttää tai ei saa öisin unta. Unohda muut. Kyse on sinun terveydestä.

En tiedä mitä vuosi 2020 tulee tuomaan tullessaan, mutta tällä hetkellä tavallaan odotan sitä jopa jännityksellä. Aion matkustaa paljon, tuntea eläväni, ja olla stressaamatta liikoja järjettömyydestä nimeltä IT-ala. 🙈

Loppuvuoden toipumispäivitys 31.12.2020

Voi veljet, vähänpä tiesin häämöttävästä COVID-19 -uhasta, kun vuosi sitten kirjoitin suunnitelmiani tälle vuodelle. Ainakaan suunnitelmani matkustella paljon ei toteutunut ihan sellaisenaan. Kävin kyllä pohjoisessa pari kertaa ja olin erittäin mielenkiintoisella seikkailulla Marokkossa. Koska en ole päässyt kiinni elämän makuun matkustellen vapaasti siellä sun täällä, olen lähinnä matkannut mieleeni.

Kuluneen vuoden aikana moni asia, joka oli melko selkeä, on muuttunut äärimmäisen selkeäksi. Uupumukseni liittyi pääasiassa työhön, mutta sen taustalla oli itse asiassa melko lailla kaikki muu. Myös kumppanini oli lopulta ongelmissa ja uupunut itsekin ja olisi tarvinnut apua, jota en voinut tarjota. Vaikka rakkaudesta sai voimaa toisinaan, suhde kulutti minua melko varmasti jatkuvasti. Ilman apua tuskin homma olisi toiminut vaikka olisin itse ollut muuten kunnossa. En saanut juuri tukea muiltakaan, valitettavasti edes perheeltä. Melko lailla päinvastoin - päädyinkin lopulta estämään puhelinnumeroita lievittääkseni ylimääräistä taakkaa. Totisesti, jos ei ole ketään keltä saada päivittäistä tukea, on aika sukeltaa oman mielen syövereihin. Asiaa auttaa, jos on edes etäystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksiaan - terkut Shanghaihin!

Tällä hetkellä ymmärrykseni siitä, mitä tapahtui, tuntuu aika lailla täydelliseltä. Aivan kuin kaikki palapelin palaset, joita elämän varrelta on keräillyt, ovat asettuneet yhteen. Tiivistettynä, johtuen persoonallisuudestani ja kasvatuksestani, pakenin muita ongelmia töihin, yrittäen löytää jotain merkitystä niistä, mutta löytämättä mitään. En sano, etteikö töissä olisi ollut paljon todellisia ongelmia itsessään, mutta ne ongelmat vielä korostuivat minun keskittyessäni niihin, kun ote muusta elämästä lipsui. Sitten oli vielä ero, joka piti sekin ajatella ja käydä läpi, mutta se on epäoleellista jatkoa ajatellen.

Nyt kun asioita on pähkäillyt jälleen vuoden lisää minusta tuntuu, että tapaus teki minusta paremman ihmisen, paremman persoonan, ja lopulta myös paremman työntekijän parempana ammattilaisena. Samalla se jätti minut melko haavoille: edelleen kärsin vajaan neljän tunnin unista vuorokaudessa. Vuosi oli aika väsyttävä ja rankka ilman koronahulluuttakin. Esimerkiksi pari kuukautta sitten esiinnyin muusikkona isolla lavalla pitkästä aikaa. Kokemus oli aivan mahtava kuten odotinkin, esiintyä pandemiasta huolimatta. Mutta en nukkunut yönä ennen keikkaa enkä myöskään sen jälkeen - tätä ei ole ikinä tapahtunut aiemmin. Tämä kertoo minulle kuinka herkkiä reagoimaan stressiin kehoni ja aivoni yhä ovat, eivätkä ne tiedä johtuuko stressi ahdistavasta työpaineesta vai mukavasta esiintymisjännityksestä. Sanotaan, että uupumuksesta palautumiseen voi mennä vuosia. Se tarkoittaa juuri tätä stressiherkkyyttä. Teen yhä osa-aikatyötä, eikä minulla ole vielä varsinaisesti ollut voimia hakea mitään merkityksellisempiäkään haasteita. Hauskaa kyllä, tylsistyminen on ollut yksi suurimpia stressitekijöitä töissä. Joka tapauksessa työt ovat tällä hetkellä lähinnä juuri sitä - vain työtä. Saan siitä elantoni ja siinä se.

Olen myös kiinnittänyt huomiota enemmän muiden hyvinvointiin. Olen kuullut työuupumuksen partaalla olevista ihmisistä sieltä täältä koko ajan. Nykyinen työelämä varsinkin IT-alalla on sellainen katastrofi, että se ei ole enää edes hauskaa. Mutta nyt kun olen reflektoinut asioita, sanoisin, että rasittava työelämä on modernin yhteiskunnan ominaisuus, altistaen vähemmän onnekkaat uupumukselle lähes ilman tukea. En esimerkiksi usko, että edes enemmistölle suomalaisista tämä on se onnellisten ihmisten hyvinvointivaltio, jota media ja johtajat kuplassaan rummuttavat. Yhteiskunnassa on paljon vikaa, ja uskoisin yleisesti ottaen työuupumuksen voivan hyvinkin olevan pikemminkin oire kuin tauti. Jos paperilla katsoo Suomen työskentelyoloja ja vertaa niitä vaikka johonkin kehitysmaahan, kaikkihan näyttää aivan mahtavalta! Mutta voimavarat jaksaa työelämässä pitäisi tulla muilta elämän osa-alueilta. Niihin taas monilla ihmisillä yhteiskunta tuntuu tarjoavan jonkin verran huolia ja murheita. Aavistelin joiltain osin jotain tämän tapaisia ongelmia jo nuorempana, ja nyt ne ovat todellisuutta. Kuitenkaan joistain asioista ei voi edes keskustella, koska ihmiset pyritään vaientamaan jos heidän viestinsä jotain asiaa koskien ei ole järjestelmän linjan tai meluisamman vaihtoehdon kanssa yhteensopivia. Stressinlähteet saattavat koskea aivan perusjuttuja, esimerkiksi tietyllä tavalla rauhatonta asumista, mutta koska väkisin pidetään kiinni siitä, että elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ihan kaikki on hyvin, keskustelua ei edes synny. Sensijaan on sitten paljon ihmisiä, jotka voivat pahoin, ja paljon ihmisiä ihmettelee mitä tapahtuu, jotenkin yrittäen hoitaa oireita eivätkä jaksa tutkia itse syitä. Myös Koyaanisqatsi tuntuu olevan aina ajankohtainen. Ei mikään ihme, että niin monilla on Suomessa kesämökki, jonne paeta todellisuutta ajoittain. Tämän sanottuani haluan kuitenkin täsmentää, että on yhteiskunnassa tietenkin paljon hyvääkin. Ongelma vain on se, että ne huonot asiat eivät korjaannu vain kutsumalla asioita hyvinvointi-etuliitteellä, mikä tuntuu olevan nykyään tapana.

En ole oikein ikinä ollut kotona viihtyvä ihminen, mutta nyt etätyön ollessa arkea, edellinen asuntoni alkoi toden teolla ahdistaa. Jatkuva, päivä päivältä paheneva huutaminen ja tappelu yläkerrassa ja aivan vieressä oleva meluisa tie takasivat sen, että en palautunut hetkeäkään tai kyennyt edes miettiä nukkumista. Niinpä pakkasin autoni ja lähdin Lapin rauhaan hetkeksi. Reissu ei ollut varsinaisesti se meditatiivinen hengähdystauko, jollaisena sitä olin ajatellut, mutta se oli kuitenkin tärkeän katarttinen viime vuoden asioiden käsittelyssä. Ja kun palasin olin aivan varma, että minun täytyy päästä pois meluisasta asunnostani, joten irtisanoin sen samantien. Kuten odotettua, uuden asunnon etsimisestä johtuva stressi aiheutti unettomia öitä, mutta löysin kuitenkin paljon rauhallisemman paikan lähettyviltä.

Ensimmäistä kertaa ikinä sisustin uudessa asunnossani. Nyt kaikki näyttää jotakuinkin visuaalisesti mielekkäältä, ainakin teoriassa. Ostin myös kaukoputken ammentaakseni voimaa itse kosmoksesta, päästäkseni lähemmäs elämisen tunnetta ja yhteyttä. Valitettavasti toistaiseksi pilvikerros on estänyt ihmettelemästä mitä taivaalta löytyykään. Huolimatta yrityksistäni tehdä arjesta palautumiselle suotuisaa, olen toisaalta havahtunut siihen, että arki ei vain aina silti tunnu oikealta. Välillä on tuntunut kuin roolipelaisin jotain kaupunkilaishahmoa, tehden merkityksettömän tuntuisia töitä, yrittäen löytää jonkun erityisen, joka todennäköisesti on kuitenkin kiinnostuneempi sosiaalisesta mediasta ja menettänyt yhteyden elämään. Tavallaan siis töissä kokemani merkityksettömyys on ajoittain alkanut tuntua myös muualla elämässä. Valitettavasti minulla ei ole kesämökkiäkään, jossa käydä nollaamassa nämä fiilikset. Jos sinulla on, ole onnellinen siitä. Se voi olla juuri se asia, joka pitää normaalin suomalaiselämän erossa masennuksesta ja uupumisesta.

Jos muistelen minkälaisissa tilanteissa olen tuntenut eläväni eniten, olen tuijotellut lumipeitteisiä vuorenhuippuja tai tähtiä, asunut joko metsässä tai sen laidalla kaukana melusta, tai vaikkapa nostellut painoja keskellä yötä kylmässä ulkona. Tai edes kuunnellut hyvää trancea. Armin van Buuren on sanonut trancen olevan tunne. Niin minäkin sen parhaimmillani näen. Vasta hiljattain tajusin, että se on itse asiassa aikalailla sama tunne kun jos teen merkityksellistä työtä, jos hengitän kylmää ilmaa keskellä metsää, tai jos koen uusia paikkoja ja kulttuureita matkustaessa. Se on elämän, yhteyden tunne. Kaikissa lienee kyse lopulta samasta asiasta. Suosittelenkin trancea kaikille yhteytensä menettäneille kaupunkilaisille, ja kun korona-aika hellittää, kannattaa etsiä jokin vanha kunnon trancekeikka ja tampata yhteydettömyyden tunne pois.

Tässä kun suunnittelen mitenkä tehdä merkityksellistä työtä ja hankkia rahat asuntoon luonnonläheisemmässä, mieluisammassa ympäristössä, olen myös alkanut ottaa kylmiä suihkuja Wim Hof -menetelmän innoittamana ^[5]. Kylmä suihku stimuloi ihoa, joka on ihmisen suurin elin. Ainakin minulle, kuten Wim Hof kuvailee, kylmä suihku tuo tietynlaisen rauhan ja yhteyden tunteen. "Entä jos lakkaisit ajattelemasta", kuten mies itse toteaa: kun ottaa kylmän suihkun sitä tavallaan lakkaa ajattelemasta ja vain tuntee ^[6]. Mielestäni se on kätevä tapa selkeyttää ajatuksiaan. Joskus nuorempana minulla oli tapana pitää shortseja ja t-paitaa Suomen talvessa silloin tällöin, mutta jotenkin kaupunkielämän myötä ne jäivät. Olen varmastikin kaivannut kylmäaltistusta. Kylmä muistuttaa minua niistä voimavaroista, joita minulla on tehdessäni omia juttujani - kuten jotkut englanniksi asian ilmaisevat: "fuck shit up".

Yksi asia, mikä myös yhä tuntuu hyvältä on kuntosali, joten edelleen suosittelen urheilua uupumuksesta toipuville, jos keho vain sitä suinkin kestää. Myös rantalentopallo on ollut hauskaa ja palkitsevaa, samoin rumpujen soitto. Fyysiseen aktiivisuuteen liittyy kuitenkin yksi koukku. Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa oli jälleen artikkeli huippukuntoisesta miehestä, joka valmistautui rikkomaan ennätyksiä ^[7]. Ja sitten hän paloi täysin loppuun. Oireet olivat muun muassa unettomia öitä ja kohonnut leposyke nukkuessa. Toipumisennuste oli vuosia totaalisen levon kera. Kommenttiosiossa oli lukuisia muita vastaavia tarinoita ihmisistä, jotka nukkuvat neljä tuntia vuorokaudessa. Heidän toipumisennusteensa vaihtelivat kuukausista vuosiin.

Hankin itselleni aktiivisuusrannekkeen seuratakseni sykettäni ja untani. Monesti muutaman tunnin unien jälkeen olen herännyt syke melko korkealla, välillä lähennellen jopa 120 iskua minuutissa pahojen unien jälkeen. Koko elämäni olen paikalla ollessani hengittänyt rauhallisesti, meditatiiviseen tapaan. Mittausdata rannekkeestani kertoi samaa asiaa: sykkeeni on toisinaan nukkuessani korkeampi kuin rauhassa hereillä ollessani. Nyt toivon, että olisin jo kymmenen vuotta sitten alkanut seurata tätä (olen aina ollut melko huono nukkuja), mutta tällä hetkellä se selittää miksi herään niin herkästi ja nukun niin kevyesti. Aktiivisuusranneke saattaa tosiaan paljastaa mielenkiintoista tietoa, joten sellainen kannattaa hankkia. En itse ostanut moista aikaisemmin koska minusta tuntui, että se olisi tuonut vain lisästressiä, mutta nyt se vahvisti epäilyni - ja olin itse asiassa melko helpottunut kun näin, että leposykkeeni on kuusissakymmenissä eikä esim. 80 tai 100 tienoilla kuten silloin kun uupumus oli tuoreena päällä.

Tehdäkseni yhteenvedon kaikesta: en ole varma oliko pahinta työuupumus, ihmissuhteet, koronaepidemia, vai kaikki nämä yhdessä, mutta on ollut melkoinen vuosi. Olen taas muistanut asioita, jotka olen aina tiennyt ja jotka ovat olleet minussa, mutta ovat jotenkin unohtuneet. Voi olla, että todellinen toipuminen ja siten hyvä uni on mahdollista vain jos saa perustarpeensa tyydytettyä. Tai voi olla, että tarvitsisin kuukausien tai vuosien totaalilevon palatakseni takaisin normaalitilaan. Voi myös olla, että ehkä yhteiskunta ja minä emme vain ole täysin yhteensopivia, ja ehkä aina tulee olemaan jotain tuntemuksia täyttymättömistä tarpeista. Tai, kuten nyt pandemia-aikana, ehkä normaali täytyy vain määritellä uusiksi. Ehkäpä saan tehtyä maailmasta vähän paremman paikan kaikesta huolimatta, nyt kun olen paljon korjattavaa siinä havainnut. Mutta ensiksi minulla on vähän vielä oman huoneen siivoamista tehtävänä. Hyvä seuraava tavoite voisi olla nukkua yli kuusi tuntia päivittäin säännöllisesti ja katkeamatta, mielellään alhaisemmalla leposykkeellä. Toivottavasti jo vuosi 2021 tulee olemaan sosiaalisen lähentymisen vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille!

Perinteinen loppuvuoden päivitys 31.12.2021

No, edellinen päivitys ei ikääntynyt kovin hyvin. Asiat ovat pysyneet melko lailla samana, sekä minulla että ilmeisesti ympäri maailman. Joitain asioita olen yrittänyt muuttaa, mutta ainakaan vielä mitään isoja seurauksia ei ole näkynyt.

Tavoitteeni saada kuusi tuntia unta päivässä ei ihan tarkalleen ole toteutunut. Joskus se on onnistunut, mutta yleensä ei. Koko vuosi on ylipäätään ollut taas outo pandemioineen ja kaikkinensa. Tuntuu, että joka toinen viikko on ollut jotain unirytmiä häiritsevää, jos sellaisen on onnistunutkin saamaan. Unieni tutkiskelu tosin johti minut tutkimaan aivojani vähän enemmän. Se, että en ole neurotyypillinen, ja mahdollisesti omaan jotain aktiivisuuden ja tarkkaavuuden poikkeuksellisuutta, voi selittää hieman asioita menneisyydestä ja elämästäni. Tämän syvätutkiskelua yritin ajaa eteenpäin kuluneena vuotena, mutta asiat eivät etene ihan niin nopeasti kun toivoisi kun muita ihmisiä pitää ottaa remmiin mukaan.

Olen myös yhä käynyt joitain kertoja läpi koko tapahtumaketjun (tämän artikkelin asian). Voin ainakin onnitella itseäni siitä, että lopulta pystyin näkemään tilanteen melko selkeästi ja rationaalisesti. Tästä on ollut apua töissä, mutta ei niinkään sosiaalisessa elämässä - tuntuu, että sydämen avoimena pitämisessä jatkuvien huonojen kokemusten keskellä on oma työnsä. Sen johdosta mitä pari vuotta sitten tapahtui, ymmärrän kuinka hukassa jotkut ihmiset voivat olla, kuinka epäkypsästi he saattavat käyttäytyä kun eivät ymmärrä itseään, ja kuinka vastuuttomasti he voivatkaan toimia. Olen ihan sujut sen kanssa, että elämästä on jäänyt arpia - tiedän, että minulla niitä riittää myös. Veikkaisin, että useimmilla ihmisillä niitä on (elleivät ole todella onnekkaita), ja se juuri tekeekin heistä mielenkiintoisia. Mutta tuntuu samalla myös, että en ehkä haluaisi ottaa toisen haavoja taakakseni, ainakaan jos henkilö jatkuvasti repisi niitä auki. Jos merkkejä haavoista ja narsismista on ollut ilmoilla, yhtäkkiä henkilön seuraa ei olekaan ollut enää niin ikävä. Mielenterveydelliset ongelmat tuntuvat olevan yhteiskunnassa kasvussa ja vaikuttaakin olevan haastavaa löytää seuraa, jolla olisi vain arpia eikä avohaavoja. Luulen tosin myös, että ongelmat ovat joskus vain oireilua oudosta nyky-yhteiskunnasta.

Tämä liittyy siihen tarpeeseen, jolle en ihan hirveästi voi tehdä keskenäni: yksinäisyys pandemia-aikana on ollut välillä melko rumilla tasoilla. Ei myöskään auta jos on tosi älykäs ja neuroepätyypillinen. Minusta tuntuu, että paikallisten ystävieni sijaan olen jälleen kerran ollut enemmän yhteydessä ystäviini maailman laidalla. Pääkaupungin pitäisi olla ihmisten keskittymä, kuitenkaan minulla ei ollut yhtäkään vierailijaa 2021; hyvänä vuonna on ehkä kuitenkin edes pari. Vuosi sitten, kun olin juuri muuttanut, pari mukavaa seuralaista piipahtikin luonani. Muistan tosin heidän pettymyksensä tilan ja erityisesti sohvan puutteeseen. No, ainakaan en vaihtanut rumpujani pois sohvan tieltä. Vietän nimittäin mieluummin oman aikani liikkeellä kuin sohvalla maaten. Ja kiitos sen, ainakin onnistuin tavata jotain uusia hienoja ihmisiä pandemiasta huolimatta.

Työskentelen yhä osa-aikaisesti. Toisinaan työ on jopa ollut ihan mieluisaa. Silloin kun se on, minun ei ole tarvinnut siivota muiden ihmisten jälkiä. Myös merkityksen löytäminen työstä on ollut vähän helpompaa - olen ehkä onnistunut vähän laskemaan tasoani, mikä on hyvä. Univaikeuksien, niin monen siistin asian, ja järkevän seuran löytämiseen käytetyn ajan keskellä ei olisi kuitenkaan pystynyt mitenkään työskennellä kokoaikaisesti. Ja vähän tasapainottelua tämäkin on ollut: kun töissä on mennyt hyvin, olen huomannut vanhojen tapojeni nostavan päätään ja toisinaan hyperfokusoituvani työhöni. Sitä pitäisi muistaa välttää, koska se oli yksi alkuperäisistä uupumukseen johtaneista asioista. Minulla on myös yhä suunnitelmia joillekin vähän isommille jutuille. Olen myös huomannut miettiväni niitä useammin ja useammin. Ne suunnitelmat tuntuvat nykyisessä maailman tilanteessa lähestulkoon vallankumouksillisilta. Pitää jatkaa niiden hiomista ja katsoa miten asiat etenevät.

Niin paljon kuin vaivaa näinkin muuttaakseni asioita, jotain hyvääkin sieltä sitten tuli. Kuten viime päivityksessä, sisäinen itseni on manifestoitunut hyvällä tavalla. Alkuvuodesta opettelin hieman luistelemaan viimein. Opettelin vaistojousiampumaan. Olen telttaillut metsässä. Aloin myös viimein vähän soittaa koskettimia taas. Pesäpalloa aloin myös harrastaa jälleen. Rakensin nätin sängyn. Vierailin uusissa paikoissa. Opettelin tanssimaan 240 bpm hardcorea. Näin auringonpimennyksen reaaliajassa omin silmin. Kaikenlaista mitä jo pitkään olen halunnut tehdä, sisäisestä halustani, koska haluan elää. Yksi näkyvän puuttuva asia on ollut matkustamisen tuoma eri kulttuurien ja paikkojen kokeminen. Tällä hetkellä elämä tuntuisi olevan laaja kokoelma pieniä siistejä juttuja, ja niiden laajuus on se kaipaamani merkitys. Minun pitää tosin olla valmiina tekemään tilaa myös isommille asioille. Toivottavasti niitä tulisi vastaan jossain välissä. En nyt vielä ainakaan lakkaa etsimästäkään, vaikka yhteiskunta ja ihmisten turhamaisuus tekeekin asiasta haasteellista. Mutta tuntuu, että ehkä tässä joitain vuosia on vielä edessä ennen kuin pitää hylätä usko ihmiskuntaan. 😛

Kohti varmasti parempaa vuotta 2022, siis. Mainiota uutta vuotta kaikille!

<sub>Lähteet (kaikki tarkistettu 31.12.2020):
1. Yle: Mikko Auvinen, 37, kiersi maailman kovimpia seikkailukisoja, sitten ylikunto romutti kaiken – nyt pelkkä lenkki lähimetsässä pelottaa
2. Terveyskirjasto: Työuupumus (burnout)
3. U-center: Burn-out
4. US National Library of Medicine: Exploring Human Freeze Responses to a Threat Stressor
5. The Wim Hof Method
6. YouTube: What if You Stopped Thinking All the Time? – Wim Hof, The Iceman
7. Helsingin Sanomat: Entisen himotreenaajan varoitus (artikkelilla on maksumuuri)</sub>