Uupumus - burnout (in Finnish)

Romahdin keväällä ja menetin jotain tärkeää

Kirjoitin tämän artikkelin monestakin syystä. Esimerkiksi, tämä toimii minulle terapeuttisena purkautumiskanavana. Lisäksi toivon, että joku mahdollisesti saa tästä jotain hyötyä - ehkä tunnistaa itsensä tai lähimmäisensä kuvauksestani, ja osaa hakea apua. Kertomukseni koskee lähinnä työstressistä johtuvaa uupumusta.

Historiaa töistäni viime vuosilta

Olin jo muutaman vuoden ollut töissä projekteissa vetävässä roolissa. IT-alalla on välillä todella epäselvää mitä pitää tehdä, mutta silti aikataulut painavat päälle ja monilla oleva stressi tuntuu pahana ilmana. Modernissa matalan hierarkian yrityksessä tällaisesta sekasorrosta nousee persoonallisuustekijöistä riippuen joku, joka ottaa vetovastuun. Näin kävi minulle - en rivikoodarina kestäisi, jos en saisi tehdä työtäni ympärillä vallitsevan kaaoksen vuoksi. Tällöin koitan itse ottaa kaaoksen hallintaani, jolloin nousen vetävään asemaan.

Muistan töissä jo puolitoista vuotta ennen kevään romahdusta sanoneeni, että tarvitsisin jotain vähän kevyempiä hommia välillä. Näin jälkikäteen ajatellen, tämä oli ensimmäinen selkeä varoitusmerkki. Jollain tasolla tiedostin, että ilman taukoja en tule jaksamaan samanlaista meininkiä ikuisesti - pelastamaan projekteja siis. Eteen tuli kuitenkin uusi muutaman kuukauden projektihaaste, jonka vedinkin todella vauhdilla läpi, menestyksekkäästi. En vieläkään vain ymmärtänyt, että minun pitäisi oikeasti välillä pysähtyä ja sanoa ei. Seuraavaksi minut nimettiinkin 16 kuukautta kestäneeseen projektiin, joka lopulta koitui turmiokseni. Sen piti alunperin olla muutaman kuukauden pikkuprojekti, mutta jälleen kerran lähdettyäni selvittää kaaostilaa tajusin, että projektissa tulee menemään huomattavasti kauemmin. Mutta en perääntynyt.

Lopulta projekti saatiin haluttuun tilaan, mutta paitsi että aikataulu ja budjetti venyi, jouduin taistella tehtävään epäsoveltuvan tiimin kanssa. Tässä moderni IT-alalta tuttu matala hierarkiamalli kostautui erityisesti: vastuu valui monesta asiasta oletuksena minulle, mutta valtaa en saanut. Itse yritys ei suoraan vaatinut tällaista minulta. Yrityksen politiikka oli, että normaali työaika riittää. Käytännössä kuitenkin tällaisessa itseohjautuvassa, itseorganisoituvassa toimintatavassa oletetaan, että homma pyörii juuri näin - joku vain ottaa vastuun ja lähtee vetämään asioita. Luonteenpiirteestäni ja stressitoleransseistani johtuen romahdus viivästyi ja viivästyi, mutta samalla vähitellen menetin toimintakykyni työkontekstin ulkopuolella uupumukselle. Käytin lähes kaiken energiani töihin, jotka eivät joko olleet objektiivisesti tarkasteltuna merkityksellisiä, tai eivät ainakaan tuntuneet merkityksellisiltä. Silti niitä vain puski eteenpäin, ehkä siinä toivossa, että ne vielä tuntuisivat merkityksellisiltä ja kaikki olisi sen arvoista.

Kevään burnout

Hain ensimmäisen kerran virallisesti apua tammikuussa 2019 psykologilta palattuani Teneriffan lomalta, jonka aikana koin joitain hetkiä ilman työstressiä. Valitettavasti olin mahdollisesti liian järkevän ja terveen oloinen loman jälkeen, eikä psykologilla ollut varmaankaan tarpeeksi kokemusta kysyä oikeita kysymyksiä, vaan homma jäi "kyllä se siitä" -tasolle. Pahin oli tällöin vasta edessä. Tammi-helmikuun taitteessa työprojektissa tuli tuotantoonvienti ja tietysti kasa ongelmia, jotka jäivät minun korjattavaksi. Helmikuussa lähdin Thaimaahan 22 tunnin varoajalla pikalomalle. Tämä oli myös itseäni harhaanjohtava asia: koko ajan tiedostin, että olen todella stressaantunut, mutta en ymmärtänyt kuinka syvästi oikeasti. Se, että pystyin lähteä pikaiselle lomalle sai oloni tuntumaan siltä, että asiat ovat hallinnassa, vaikka ne eivät olleet.

Lomalla viikon maattuani riippumatossa tajusin, kuinka järjettömiä olin ajatellutkaan töistä. Esimerkiksi, miksi palasin lomalta pois niin nopeasti? Lentoja varatessa olin ajatellut, että ehdin vielä varmistaa jotain tuotantoonmenoon liittyviä asioita töihin palatessani. Valitettavasti tämäkin havahtuminen loi väärää turvallisuudentunnetta siitä, millä tasolla hallinnassani asiat olivat. Juttelin uudemman kerran psykologille, ja nyt kun olin itse jopa havahtunut siihen, että ajattelen töistä järjettömästi, jäi meille molemmille tunne, että kyllä tämä tästä vielä paranee, olinhan nähnyt valon.

Valitettavasti tilanne ei parantunut itsestään. Mitään edellytyksiä tällaiseen ei ikinä ollutkaan. Todellisuudessa olin tammikuussa jo ohittanut sen pisteen, että en enää pystynyt nousta ilman muutoksia tai apua. Oireiluni vaikutti todella vahvasti myös parisuhteeseeni. En pystynyt kotona toimimaan kuten olisi tarvittu. Esimerkiksi en edes saanut aikaiseksi lähteä pelaamaan tuttavapariskunnan luokse lautapelejä puolisoni kanssa. Jälkikäteen kun asiaa miettii, jos edes rennolle puuhastelulle ei riitä energiaa, jotain on vialla.

Miltä burnout tuntuu, voisin tiivistää seuraavasti:

  • Ajaudut lähes toimintakyvyttömään tilaan. Tämä riippunee persoonallisuudesta. Oma stressireaktioni on jäätyminen ja omiin maailmoihin vetäytyminen, niin sanotusti "spacing out". Toisilla se voi olla pakeneminen tai taistelu ilman käsitystä mikä edes on vastassa. Tällöin saatat tehdä impulsiivisia päätöksiä, joita et edes osaa selittää jälkeenpäin.
  • Kun olet uupumustilassa, elät kuin sumussa. Olet autopilotilla, matkalla kohti tuhoa. Jollain tasolla tiedostat, että jotain pitäisi tehdä, mutta et vain pysty. Voimia ei ole mihinkään, mikä ei tule autopilotilta. Eräs psykologikin mainitsi tämän tyypillisenä oireena - toimintakyvyttömyyden.
  • Kun tajuat olevasi uupunut, olet ollut sitä jo pitkään. Asian tajuaa liian myöhään. Itse ymmärsin sen vasta toukokuussa, vaikka olisin tarvinnut jo tammikuussa välitöntä apua. Tämä on itse asiassa yksi pahimmista asioista: taistelet näkymätöntä vihollista vastaan. Jos vaikka toivut leikkauksesta, tiedät että elät vaikeaa aikaa. Mutta uupumuksessa, sinä tai läheisesi eivät välttämättä edes ymmärrä asioiden olevan poissa tolaltaan, ja elämä voi tuntua yllättävän haasteelliselta.
  • Myöskään ammattiapu ei välttämättä osaa reagoida ajoissa, jos et itse ole vielä tajunnut kuinka syvällä olet, ja jos et pysty ilmaisemaan huoliesi tasoa tarpeeksi vakuuttavasti.
  • Läheiset saattavat havaita persoonallisuudessasi jotain muutoksia. Itse olen ekstrovertti ja todella kokeilunhaluinen, "aina valmiina lähtemään". Mutta Thaimaan pikareissua lukuun ottamatta kaikki nämä luonteenpiirteeni olivat poissa keväällä. Puolisoni havaitsi muutoksen käytöksessäni, mutta ei ymmärtänyt mistä se johtuu, mikä loi lisää jännitettä välillemme.
  • Fyysiset oireet olivat itselleni viimeinen pisara, jolloin viimein havahduin omaan tilanteeseeni. Unettomat yöt ja 120 iskun minuuttinopeutta tykyttävä lepopulssi havahduttivat. Tällaiset eivät missään nimessä ole normaalia, eikä niitä pitäisi ohittaa olankohautuksella.
  • Luin uupumuksesta keväällä pari artikkelia paikallisesta mediasta, ja tunnistin tuntemuksiani niistä. Vertaistuki ja tiedon levittäminen on tärkeää. Eräs artikkeleista oli 27.4.2019 Ylen julkaisema kertomus miehestä, joka koki eräänlaisen burnoutin extreme-urheiluntäytteisessä elämässään [1].

Mitä terveysalan ammattilaiset sanovat

Virallisesti burnoutia ei tunneta lääketieteessä, vaan siihen liittyvät oireet todetaan esimerkiksi masennukseksi, somatisaatiohäiriöksi tai sopeutumishäiriöksi. Syksyllä juteltuani toiselle, ilmeisesti kokeneemmalle psykologille kävi ilmi, että ilmiöstä on olemassa jo paljonkin tietoa, ja kaikkia tapauksia yhdistäviä tekijöitä on tunnistettu. Esimerkiksi Suomessa käytetään muun muassa Bergen Burnout Indicator -menetelmää[2]. Oma tapaukseni oireineen sopi lähes täydellisesti kuvaan.

Hollantilainen mielenterveyskeskus U-center on julkaissut sivuillaan burnoutista kuvauksen [3], johon yhdyn täysin. Ohessa itse suomentamiani otteita kuvauksesta:

Olet jatkuvasti "selviytymistilassa", päätyen ylikuormitukseen. Et pysty enää pohtia tai ajatella, olla yhteydessä muihin, prosessoimaan asioita, tai yksinkertaisesti hellittämään hetkeksi ja nauttimaan.

Olet menettänyt kaiken kykysi joustaa, ja et ole yhteydessä tunteisiisi. Tunnut panikoivalta ja ärsyynnyt kaikesta, jolla usein voi olla tekemistä epävakaiden mielialojesi kanssa. Pelkkä ostosten tekeminen saattaa ottaa tunteja koska valintojen ja päätösten tekemisestä on tullut uskomattoman vaikeaa. Pelkän tauon pitäminen asioista tuntuu mahdottomalta.

Burnout ei vain tapahdu. Perustukset sille luotiin vuosia sitten, ja pahat tavat hiljalleen kertyivät. Pikkuhiljaa rasitat omaa ruumistasi: jatkuvasti keskityt asioihin, jotka pitäisi selättää, olet jatkuvasti kiireinen yrittäessä selviytyä, asettaen vaatimuksia liian korkealle, etkä salli epäonnistumista.

Ystävänä tai perheenjäsenenä jollekulle, jolla on burnout, on olemassa asioita, joita voit tehdä auttaaksesi. Muista myös etsiä tukea itsellesi, koska burnoutista kärsivän läheisen kanssa toimiminen vaatii sinulta paljon.

Erityisesti viimeinen kohta on tärkeä huomata. Burnoutista kärsivän täytyy ymmärtää, että hän voi olla pahakin rasite lähipiirilleen. Ja toisaalta burnoutista kärsivän läheisen olisi ymmärrettävä missä tilassa sairastunut on. Artikkelit, joita aiheesta luin - esimerkiksi Ylen artikkeli yllä - eivät maininneet minkälaisia kerrannaisseurauksia burnoutilla voi olla.

Kun läheinen palaa loppuun

Psykologini kanssa keskustellessa kävi ilmi, että tyypillinen oire burnout-tilassa on, että persoonallisuus muuttuu jotenkin, ja läheiset saattavat huomata sen. Vaikka läheinen voi tunnistaa, että henkilössä on jokin erilailla kuin ennen, hän ei välttämättä silti ymmärrä, että kyse on burnout-oireesta, koska tila on syntynyt pikkuhiljaa. Itsellänikin kävi näin - avopuolisoni ihmetteli mihin katosi spontaaniuteni ja kykyni reagoida. Vastaus on jälkikäteen selkeä: uupumustilaan. Asian hahmottaminen voi olla todella vaikeaa, varsinkin jos joissain asioissa on yhä toimintakykyinen. Itse esimerkiksi suoriuduin töistäni edelleen jotenkin, tai jopa näennäisen hyvin, tehden töitä usean ihmisen edestä. Todellisuudessa kuitenkin toimintakykyni oli mennyttä, jos asia ei tullut "autopilotilta". Uupunut ihminen ei välttämättä kuitenkaan ole muuttunut mitenkään lopullisesti, vaan reagoi stressitilaan ominaisella tavallaan. Kun stressitila helpottaa, ajattelu- ja toimintakyky alkavat palata ennalleen.

On tärkeää tiedostaa, että uupumustilassa oleva ihminen on todellakin siinä tilassa, ja voi olla esimerkiksi toimintakyvytön. Syyllistäminen tai nalkuttaminen asioista vain pahentaa tilannetta. Sairas henkilö on voimaton tekemään asialle yksin mitään, ja ylimääräinen paine heikentää selviytymismahdollisuuksia entisestään. Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, tilanne pitäisi tunnistaa ja tiedostaa, jonka jo edellä totesin haasteelliseksi. Toiseksi, parantumisen pitää aina lopulta lähteä sairaan henkilön omasta tahdosta.

Mutta miten saada sairastunut henkilö havahtumaan ja ymmärtämään tilanteensa ja sitoutumaan hakemaan pitkäjänteisesti apua, vaikka sitä ei aluksi edes saisi? Tätä paljon mietittyäni ymmärsin, että uupumustilassani en elänyt arvojeni mukaisesti. Työ, josta en juurikaan saanut merkitystä elämääni, vei kaiken energiani, ja samalla taas laiminlöin esimerkiksi yhteistä aikaa puolisoni kanssa, sekä tietysti omaa terveyttäni. Olisin ehkä tarvinnut näillä sanoin kysymyksen: "elätkö arvojesi mukaisesti?" Olisin saattanut havahtua siihen. Valitettavasti kukaan ei tuota kysymystä tainnut esittää. Ammattiapu sanoi, että kyllä asiat siitä paranevat itsekseen, ja kotona meni välillä nalkuttamiseksi kun energiat olivat molemmilta loppu. Vaikka ei olisi mitään yksittäistä tekijää eikä mitään pahansuopaa olisi tehty tai sanottu, pitkittynyt stressi vaikuttaa suhteeseen negatiivisesti. Jos siis läheisesi on sinulle tärkeä ja huomaat hänessä jotain mahdollisesti stressiperäisiä muutoksia, esitä hänelle tuo kysymys. Monesti kuulee, että ihminen voi parhaiten silloin, kun hän elää arvojensa mukaisesti, tai ainakin voi pahoin, jos ei elä. Itselläni havahtuminen tapahtui vasta fyysisten oireiden kasvaessa sietämättömän isoksi sekä luettuani aiheeseen liittyviä artikkeleita sattumalta. Kannattaa muistaa kysyä itseltään tasaisin väliajoin: mitkä arvoni ovat ja elänkö niiden mukaisesti?

Tie toipumiseen

Toukokuun alussa, viimein tajuttuani todellisen tilanteeni, tein toimenpiteitä. Kävin lääkärillä ja hankin reseptin betasalpaajiin estääkseni liiallisen sydämentykytyksen öisin. Suosittelen betasalpaajia lämpimästi. Ne eivät ole itsessään unilääkkeitä, mutta jos ongelmasi on kohonnut leposyke, ne auttavat nukkumaan. Sain myös viikon välitöntä sairaslomaa levätäkseni hieman. Kesä tuli Suomeen aikaisin, sää oli erittäin kaunis ja kukat alkoivat kukkia kaikkialla. Tieni toipumiseen alkoi alppiruusujen ympäröimänä - vierailin Haagan Alppiruusupuistossa kesäkuun taitteessa ainakin kolmesti. Ostin myös itselleni MFT-kameran, jota olin suunnitellut jo pitkään. Yleisesti ottaen tein asioita, joista nautin suunnattomasti: kävelin ulkona kauniissa säässä ja kuvasin kaunista luontoa. Elin tosin hyvin pitkälti yhä omassa maailmassani, enkä ollut lainkaan siinä kunnossa, että olisin voinut esimerkiksi huolehtia läheisteni tarpeista.

En myöskään tuntunut pääsevän irti katastrofiprojektista helpolla - irtautuminen olisi vaatinut liikaa voimia ja määrätietoisuutta. Sen sijaan valitsin toisenlaisen strategian: asetin itselleni selkeän tavoitetilan, jonka jälkeen projekti ei tarvitsisi minua enää hetkeen. Toivoin näin saavani mielenrauhan projektilta. Kollegani kanssa teimme selkeän listan jäljellä olevasta työstä ja arvioimme kauanko sen tekemiseen menee aikaa. Varasin itselleni hulppean 8 viikon kesäloman, alkaen siitä milloin arvioimme saavamme työt valmiiksi. Sattumalta tämä oli myös se päivä kun työpaikallamme oli kesäjuhlat. Jopa lääkärini kirjoitti, että en vaikuttanut depressiiviseltä toukokuun lopussa kaikkien näiden suunnitelmieni kanssa. Asiat vaikuttivat viimeinkin kääntyvän parempaan.

Alkuperäinen suunnitelmani stressaavasta projektista irtautumiseen tuntui toimivan. Käytin ensimmäiset kaksi viikkoa lomastani jotakuinkin vain maaten kaverini sohvalla syöden hyvää ruokaa - toivuin myös pahasta yskästä, jonka olin saanut hieman aiemmin. Tämän jälkeen en jotakuinkin muistanut mitään mitä olin töissä tehnyt viimeisen vuoden aikana - hyvä havahtuminen siihen, kuinka sumussa mieleni olikaan ollut. Päätin myös erota kaikilta projektin chattikanavilta ja muilta semmoisilta, ja lupasin itselleni että en koske projektiin enää loman jälkeen. Se oli minun puolestani nyt ohi.

Olen kuullut joitain tarinoita ihmisistä, joilla on ollut burnout, mutta monet tarinat unohtavat mainita yhden tärkeän asian. Pahinta burnoutissa ei olekaan se vaeltelu syvällä työntäyteisessä suossa, vaan mahdolliset muut seuraamukset. Kun tulin kotiin työpaikan kesäjuhlilta, huomasin menettäneeni jonkun äärimmäisen tärkeän. Sanon huomasin, koska itse asian tajuaminen tapahtui vasta myöhemmin kun olin saanut pääni tyhjennettyä työasioista. Kovassa stressitilassa ihmiset turvautuvat kolmeen perusreaktioon: jotkut jäätyvät, jotkut taistelevat - ja jotkut pakenevat [4]. Samalla kun olin palaamassa tähän maailmaan omastani, ja saamassa toimintakykyni takaisin, puolisoni yllättävä lähtö oli jotain, mitä en ollut lainkaan valmis käsittelemään. Ei ole epäilystäkään, että poissaoleva mieleni burnoutissa oli suurin välitön syy tähän. Kun tarkemmin ajattelee, burnoutini saattoi hieman jopa tarttua, tai ehkä kyse oli vain huonon onnen kasautumisesta, kuten kylpyhuoneremontista, joka alkoi vain viikon varoajalla toukokuun lopussa. Joka tapauksessa, syvästi rakastuneena ja viimein jälleen alkamassa tuntea asioiden kauneuden, salama iski kirkkaalta taivaalta ja järisytti sydänjuuria myöten. Niinpä 8 viikon kesälomani ei varsinaisesti mennyt voimien keräämiseen syksyä varten, vaan yrittäen ymmärtää mitä oli tapahtunut ja käsitellen asiaa melko surkeasti niillä vähillä voimilla, mitä kevään jälkeen oli jäljellä. Toivon yhä asioille toisenlaista kulkua tai edes parempaa ymmärrystä. Mietityttää myös olisiko lopputulema eri jos näkymättömän vihollisen, uupumuksen, sijaan olisinkin taistellut jotain selkeämpää sairautta vastaan.

Nyt, elokuun lopussa, olen takaisin töissä, mutta en lähelläkään tavallista suorituskykyäni - itse asiassa, en usko että voisin tehdä puoliakaan siitä työstä mitä tein. Todennäköisesti tarvitsisin kuukausia toipumiseen. Kaikki, mitä olen parissa viikossa saanut aikaiseksi on, että olen kieltäytynyt kolmesta projektista, jotka ovat haisseet stressiltä kilometrien päähän. Tästä päätellen, kaipa minä jotain olen oppinut, mutta en sitä ihan pidä kuitenkaan kultareunuksena. En usko, että sellaista burnoutilla onkaan, ja jos onkin, sen voinee löytää käymättä ensin aivan pohjalla. Viisaudella ja empatialla prioriteettinsa voinee saada kohdalleen ilman katastrofaalisia seurauksiakin. Tällä hetkellä otan todella kevyesti ja keskityn hyvinvointiini, ja yritän löytää jotain leppoista tekemistä töissä, jotta en luhistuisi uudelleen.

Satunnaiselle lukijalle opetus tarinastani on, että näistä burnoutin tai uupumuksen kerrannaisvaikutuksista - oli kyseessä sitten jonkun menetys tai alasveto, tai jotain muuta - juontuva paha olo ei ratkea ottamalla muutaman kuukauden lomaa töistä. Seuraukset voivat tulla yllättäen, olla hyvinkin shokeeraavia, sekoittaa pään ja vaikuttaa koko loppuelämääsi. Tämän vuoksi uupumustila on tärkeää tunnistaa heti, ja ottaa mieluummin varman päälle. Harvemmin kuulee ihmisestä, joka olisi lomaillut itsensä pilalle!

Lähteet (kaikki noudettu 31.8.2019):
1. Yle: Mikko Auvinen, 37, kiersi maailman kovimpia seikkailukisoja, sitten ylikunto romutti kaiken – nyt pelkkä lenkki lähimetsässä pelottaa
2. Terveyskirjasto: Työuupumus (burnout)
3. U-center: Burn-out
4. US National Library of Medicine: Exploring Human Freeze Responses to a Threat Stressor

Send me email or comment below:
(Please note: comments with direct links to commercial sites might not be published.)
Creative Commons License This article by Olli Helin is licensed under the Creative Commons Attribution 4.0 International License